Satumainen

Viime viikolla katsoin The Voice kanavaa ja mietin, miksi musiikkivideot ovat nykyään niin agstisia. Sitten viikonloppuna tuli Twitteriin linkki uudesta Edguyn videosta. Katsoin tämän “Robin Hood”- videon ja nauraa hykersin. Video on sekä hauska että hyvin tehty.

Edguyn nettisivulla (www.edguy.net) Tobias Sammet kertoo videon teosta. Tässä suomennos:

EDGUYN ROBIN HOOD-ELOKUVA…

heinäkuun 22,2011

Edguy on juuri palannut Robin Hood-videosessiosta. Robin Hood on avausraita tulevalta “Age of the Joker”-albumilta (julkaistaan elokuun 26.)

Robin Hood-videon on ohjannut Oliver Sommer, joka on työskennellyt mm. Avantasian, Nenan ja Helloweenin kanssa. Hän päätti Edguyn kanssa parodioida Errol Flynnin versiota “The Adventures of Robin Hood”.

Tämä pienoiseepos kuvattiin metsässä, ja mukana oli iso joukko lisänäyttelijöitä. Heidän mukanaan oli mm. Bernhard Hoecker, saksalainen TV-koomikko, jolla oli kaksi keskeistä roolia.

Tobias kertoo: Kun päättää tehdä jotain tällaista, on oltava tietoinen, että tekee itsestään narrin. Meidän piti käyttää sukkahousuja. Näytimme neljältä idiootilta ja yhdeltä transvestiitilta. Mutta tulimme siihen tulokseen, että emme välitä välitä enää moisesta. Olemme sellaisessa ylellisessä asemassa, että levy-yhtiö antaa meille rahaa tuhlattavaksi todella typeriin juttuihin. Sellaista on esimerkiksi hiippailu metsissä ja idiootilta näyttäminen.

Filmaaminen oli yksi kaikkein hauskimpia päiviä uramme aikana, ja sillähän on merkitystä. Siitäkin huolimatta, että se oli kovaa työtä - vesisadetta, mutaa, likomärkiä sukkahousuja, vihaisia hevosia, hevoskärryjä, paljon transua, miekkailua ja naurulihasten kipua. Teidän on tsekattava se!

Tässä linkki videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=0jMeB1M51EI

Hauskoja ovat myös videosta annetut kommentit. Tässä muutama suomeksi:

“Bernhard Hoeckerilla on maailman kauneimmat silmät.”

“Hiusten lyhennyksen ohella olet myös menettänyt munasi (hän käyttää ilmaisua eggs ) tämän takia, että olet nyt luonut tätä kaupallista paskaa, poppia. Voin joka päivä kuunnella vain vanhoja levyjä, koska nämä uudet eivät ole kuuntelukelpoisia. Sinun uusi äänesi ärsyttää minua eikä sovi sinulle. Toivon, että et luovuttaisi vaan pitäisiot oman tyylisi :-(((( ”

“Tylsää :-/ ”

“Rakastan tätä videota!!! Edguy on mahtava!! Tobias Sammet on ällistyttävä!! Tobin Hood, miksipä ei ”

“Mitä vittua tapahtui Edguylle???? Kun aloin kuunnella heitä, he olivat hämmästyttävä power metal-bändi… mainiota lauluja kaiken aikaa…theater of salvation, the savage poetry, mandrake ja hellfire club.. kaikki tosi hyviä levyjä… ja yhtäkkiä he muuttuivat joksikin sarjakuvabändiksi. vitun paskalevyjä keskittyen huumoriin ja typeriin sanoituksiin… Supersankarit (Super heroes)???? WTF?????? lopetin edguyn kuuntelemisen kauan aikaa sitten. mutta minulle tulee aina olemaan heidän vanhat levynsä. (ja Avantasia osat 1&2)”

“Jopa sukkahousuissa Edguy on mahtava!”

“Kaikille niille, jotka inhoavat tuota videota, Tobby Hood ei pelasta teitä ;D!”

“Marian Neito on KUUMA!”

Suom. Satu Vuollet 2011

Tapahtuipa kerran, että Paradise Oskar oli esiintymässä Eteläpohjanmaalla häissä. Tanssisaliin oli kokoontunut kaikenlaista pohjalaista väkeä jussipaidat päällä ja puukot vyöllä. Mutta se ei Oskaria jännittänyt eikä pelottanut. Olihan hän esiintynyt jo euroviisuissakin ja siellä sentään oli enemmän väkeä kuin täällä…. Ei hätää.

Keikka alkoi kivasti. Lievästi humalaiset pohjalaiset huojuivat ja lauloivat mukana. Oskaria hieman harmitti, että hän ei ollut saanut maistaa vielä ollenkaan kakkua, mutta ehkä sitten myöhemmin…

Kun monta biisiä oli jo mennyt, yhtäkkiä joku huusi yleisöstä: “Soita Paranoid!”

Oskar hämmentyi kovin. Mikä mahtoi olla tuo “Paranoid?” Ei hän ollut tehnyt sellaista biisiä! “Soita Paranoid!” Huusi joku uudestaan.

Oskar tunnisti huutajan ihmisten seasta. Se oli joku isokokoinen karju, jolla oli karvainen naama ja kulahtanut bändipaita päällä. Karju heilutteli pulloa päänsä yläpuolella ja vaati sitä saakelin “Paranoidia!”

“Enkä soita!” Huusi Oskar. “Ja varmana soitat!” Karju uhosi.

“Enkä soita, Soita itse - jos osaat!”

“Voi perkelehen jätkä…”Karju vaahtosi ja alkoi lähestyä lavaa ja Oskaria.

“Koita nyt Jouko rauhoottua…” yritti joku vanha täti-ihminen hyssytellä.

“Hiljaa äiti”, huusi Karju-Jouko.

Nyt alkoi pikkuisen jo Oskaria nyppiä tämä Jouko-poika. Että kehtasi puhua äidilleen noin!

“Hiljaa, senkin sika!” Hän huusi ja pelästyi itsekin. Hän ei ollut koskaan puhunut kenellekkään noin.

Jouko-poika katsoi häntä suu auki. “Mitä sää sanoit, senkin sälli….”

“Minä en kuule sua pelkää, landepaukku”, Oskar raivosi. Nyt hänellä oli jo naama kiukusta punainen, ja sydän löi kuin euroviisujen rumpukone. “Soitetaan sitten se saakelin “Paranoid!”

Nyt tapahtui jotain sangen hämmentävää. Oskar paukutti kitaransa rikki lavan reunaan. Landolan kielet vain sanoivat poing, poing, kun Oskar  paasasi menemään.

Yleisö perääntyi kauhuissaan. Missä oli se ihana, lutunen Paradise Oskar? Tämä otus oli pahempi kuin lepakon päätä syövä Ozzy Osbourne!

Ihmiset kuulivat, miten Paradise Oskar kirosi ruotsiksi. Hän potki Landolan rippeet pois lavalta, hyppäsi alas, käveli noutopöydän luokse ja levitti hääkakun pitkin lattiaa. Hän repi verhot ikkunoista ja tärveli kukka-asetukset.

“Rauhootu nyt poika”, joku soperteli ja kulki Oskarin perässä. Oskar huomasi kiukkunsa keskeltä, että tämä oli sen Jouko-pojan äiti.

“Hiljaa!” Huusi Oskar. “Minä en koskaan enää tule tänne pohjanmaalle. Tietäkää se!”

Hän käveli salista pois täynnä vihaa ovet paukahtaen aina hotellille asti. Siellä hänen oli määrä yöpyä, koska kello oli jo niin paljon. Hän istahti sängylle ja puhisi. Sitten Oskar näki minibaarin. Hän kiiruhti sen luokse, kiskaisi oven auki ja tyhjäsi jokaisen pullon.

Mutta kiukku ei ottanut laantuakseen. Niinpä Oskar tarttui televisioon ja heitti se ikkunan läpi pihalle. Sirpaleet lensivät. Hän kuuli, miten ihmiset panikoituivat pihalla.

Saakelin, saakeli, hän puhisi ja heittäytyi sängylle. Silmien takana vilisi oudosti. Päässä jomotti. Hän sulki silmänsä ja onnistui torkahtamaan.

Kello kahden jälkeen yöllä Oskar heräsi poliisiauton ääneen. Pian oveen koputettiin. “Onko Axel Ehnstöm? Tulkaa ulos kädet ylhäällä.”

Oskar kelasi hetken. Hän ehkä joutuisi Seinäjoen putkaan. Kuka hänet hakisi kotiin? Pitäisi jonkun maksaa takuut?

Hän huokaisi ja aukaisi oven. Hotellinjohtaja seisoi siellä virkapukuisten poliisien kanssa. Oskaria pyydettiin kamarille.

Kamarilla poliisi kertoi: “Morsiuspari ei nosta syytettä, jos korvaat vahingot. Sinun pitää myös korvata vahingot, jotka aiheutit hotellilla.”

“Mitä tahansa, mutta ei vankilaa”, sanoi Oskar. Siellä todennäköisesti olisi liikkaa “joukoja”.

Sovittiin, että Oskar korvaisi vahingot. Oskar ajatteli, että hän lähettää laskun managerilleen…. Kun hän oli poistumassa poliisilaitokselta, kylmä hiki valahti hänen t-paitansa alle. Miten hän selittäisi särjetyn kitaran kotonaan? Se oli ollut nimittäin hänen isänsä vanha…

Tätä pohtiessa lauma naisihmisiä piiritti hänet. He halusivat vedenpitävillä tusseilla nimmareita lakatuille puupaloille.

“Kyllä nämä ihmiset on täällä kummallsia”, ajatteli Paradise Oskar ja jatkoi matkaansa.

P.S: Huhut kertovat, että Paradise Oskar olisi ryhtynyt kulkuriksi…

watch?v=u79xiqviQOI

Hän nousi seisomaan,
ja Rasmus näki, että hänen täytyi olla tosi nuori, sillä hänellä oli siloinen
iho eikä ollenkaan partaa. Hänellä oli t-paita ja kuluneen näköiset farkut sekä
jaloissa tennarit. Hän näytti sangen leppoisalta. Kun hän nauroi, välkkyivät
valkoiset hampaat hänen suloisista kasvoistaan.

-         
Euroviisuedustaja, sanoit sinä… oletko
koskaan kuullut puhuttavan Paradise Oskarista? Se olen minä. Tyttöjen suosikki
ja äitien unelmavävy, jos haluat tietää

Äitien unelmavävy!
Rasmuksesta tuntui, ettei tuo euroviisuedustaja ollut ihan täysijärkinen.

-         
Miksi sinä haluat esiintyä
euroviisuissa, Oskar? Hän kysyi.

Oskar
nyökytti syvämietteisesti päätään.

-         
Täytyyhän jonkun sekin tehdä. Täytyy
olla joku, joka edustaa Suomea ja on söpö. Yleisön tahto on, että söpöjäkin on
olemassa.

-         
Yritetäänpä nyt saada hiukan eloa
tupaan, tuumi Oskar ja otti Landolansa esille. – Nyt aletaan.

Rasmus
nielaisi ja keskitti voimansa. Ensimmäistä kertaa hän oli Paradise Oskarin
taustalaulaja.

Peter is smart

He knows each European country by heart…

Voi
miten se kuuluikin ihanalta. Rasmuksen mielestä he lauloivat kuin enkelit,
Oskar ja hän.

He likes to sit under an apple tree on his yard

Pitemmälle
he eivät päässeet. Sillä juuri silloin kierrekaihdin tempaistiin auki ja rouva
Hedbergin palvelustyttö pisti päänsä esiin avatusta ikkunasta. Rasmus ainakin
arveli häntä rouva Hedbergin palvelustytöksi, sillä hänellä oli sellainen
sininen leninki, jommoista herrasväen palvelustytöt tavallisesti käyttivät, ja
valkoinen esiliina.

-         
Täällä ette saa laulaa, hän sanoi. –
Rouva inhoaa euroviisuja. Menkää matkaanne!

http://www.youtube.com/watch?v=as0W8ZiqTQ0

Astrid Lindgrenin kirjasta “Rasmus ja kulkuri” mukaillen. Samasta kirjasta

Paradise Oskar on ottanut taitelijanimensä.

KESÄ

Kesällä ei ole kelloa ranteessa

Se ei tiedä, koska valot sammuu

ja koska nukutaan

Se tulee lomalle ja levittää

heinät kukat kimalaiset

pitkin poikin

eikä siivoa ei

illallakin se juo kahvia

ja syö hampurilaisen

Tietää

että matot voi

jättää yöksi pihalle kuivumaan

Kesä elää kuin viimeistä päivää

ja ajaa pyörällä pitkin tomuista tietä

2010

Myydään murrosikäinen!

Myydään ajanpuuteen vuoksi murrosikäinen poika. Viihtyy kotona, mutta tarvitsee virikkeitä ja tiukat rajat. Poika on melko laiska, mutta kokeneissa käsissä siitä saa vielä hyvän miehen alun. Poika on hyvä syömään, mutta ei pidä kalakeitosta, ei tupakoi.

Nukkumaanmenossa poika vielä tarvitsee koulutusta, mutta on jos sisäsiisti. Siivoaa omat jälkensä melko hyvin, sukista ja kalsareista lattialla pitää vielä vähän muistutella.

Poika ei kiroile, mutta ei puhu paljon mitään muutakaan, tykkää viettää omaa aikaansa television ja tietokoneen ääressä.

Annamme siis pojan hyvään ja pysyvään kotiin, jossa häntä jaksetaan patistella, ja jossa olisi varaa ostaa hänelle oma tietokone ja televisio, että hänen aikansa ei tulisi pitkäksi.

Emme halua, että poika joutuisi rehkimään liikaa ja olemaan liikaa kylmässä ja kosteassa ulkoilmassa.

Poikaa voi tulla katsomaan ja kysellä voi kolmen jälkeen iltapäivällä numerosta 06-123123123, Elli

Kuluneen kevään aikana olemme taas saaneet seurata sarjaa “Pieni talo preerialla”. Vaikka asukkaiden housun lahkeet ja paidan hihat ovat silloin tällöin hieman lyhkäiset, voivat hiukset sen sijaan hyvin ja paksusti, erityisesti paksusti. Kiilto ja tuuheus ovat ainakin Ingalssien perheen tunnusmerkki.

Hiukset eivät koskaan liehu tuulessa ja rehota häiritsevästi silmien edessä. Ne pysyvät päälaella, ja kiharat asettuvat niin kauniisti!

Miten on mahdollista saaada aikaan tällaista glamouria preerian ankeissa oloissa. Miettikäämme, mitä esim. Charles tekee kutreilleen.

Preerialla on kahta eri elementtiä - vesi ja hiekka. Vesi tulee siitä pikkuisesta purosta, josta Laura onkii sinttejä pieneen sankoonsa. Ja hiekka - sitä löytyy kaikkialta.

Miehekäs isä Ingalls matkustaa kolisevilla hevosrattailla jo varhain aamuisella purolle ja “muluuttaa” päätänsä sen raikkaassa vedessä. Sitten hän kahmii preerian hiekkaa omiin käsiinsä ja hieroo sitä antaumuksella päähänsä. Sen jälkeen hän muotoilee suortuva suortuvalta hiukset komeaksi kampaukseksi. Näin hän on valmis päivän koitoksiin.

Poika Ingalls käy läpi samanlaisen rituaalin ennen kuin menee kouluun.

Ingallsin naisväki sen sijaan suosii lettejä ajanmukaisesti lukkunottamatta sitä pikkulikkaa, joka aina muksahtaa siihen rinteeseen ohjelman alkutunnarissa.

Hänen hiuksensa ovat niin takkuiset, etteivät edes kylän hevosvetoiset äestyskoneet selvitä niitä!

Nyt kun vielä kaikki on tuoreessa muistissa, kerron millaista oli Victorian ja Danielin häissä. (Itse asiassa katsoin myöhemmin televisiosta, mistä olin jäänyt paitsi…) Nehän oli siis Tukholmassa, oikein kaupungissa.

Minulle tuli kutsu jo hyvissä ajoin, koska olen kuninkaallisten perhetuttava. Alussa luulin, että minun olisi pitänyt kävellä satamasta hääpaikalle, mutta onneksi paikallinen ruotsalainen herrasmies tarjosi minulle kyydin suoraan kirkon ovelle moottoripyörällä. Oli kuitenkin harmillista, että poliisi pidätti meidät ja valitti, että motoristi ei käyttänyt kypärää. No, sakkohan siitä tuli.

Tosiasiassa ruotsalainen oli lainannut oman kypäränsä minulle, herrasmies kun oli. Turhaan ruotsalaisia moititaan. Oikeastaan he ovat aika samanlaisia kuin me.

Viivytyksestä huolimatta ehdin hyvin vaihtaa vaatteet yhden kahvilan vessassa. Olin saanut vihiä, että morsiuslapsilla olisi merimiesteema, joten päätin olla erottumatta liikaa massasta. Pitkät ja hohtavat iltapuvut eivät ole minua varten. Tämä oli minun pukuni.

 Minusta ei ole hyvä, jos kirkossa on olkapäät paljaana, joten olin säädyllinen ja valitsin hihallisen asun. Olinkin järkyttynyt, koska minua ei päästetty edes kirkkoon sisälle, sanottiin, että pukuni on sopimaton! En voinut ymmärtää, olihan minulla merimiesteema ja kaikki! Olivatko ruotsalaiset sittenkin pikkusieluja?

Ei ole ihme, että vereni kiehahti, kun näin Victorian tulevan kirkosta ulos. Hänellä oli paljaat olkapäät! Miten oli siis mahdollista, että Victoria oli päässyt kirkkoon? Tuossa kuvassa he katsovat minuun, kun seison siinä kadun varressa - ja heillä on hauskaa… Sain oltua juuri ja juuri etten näyttänyt Fuck Youta.

Juoduin käymään hampurilaisella, koska minua ei päästetty myöskään illalliselle. Olin todella harmistunut ja ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt mennä Jukolan Viestiin, joka oli samana viikonloppuna, kuin nämä häät. Olin niin kiukkuisani, etten suostunut edes matkustamaan yhtä matkaa Tarjan kanssa, vaikka hän soitteli minulle aamuyöstä ja lähetteli tekstiviestejä, että koska lähdetään.

Saavuin kotisuomeen yksin ja väsyneenä. Minulla oli myös pieni flunssa ja kurkku kipeä. Mutta kurjuus jatkui muutenkin. Kun menin Saarniolle seuraavana päivänä, näin itseni Iltasanomien lööpissä merimiespuku päällä ja surkea ilme naamalla. “Suomalaisen vieraan pohjanoteeraus!” Kiljui otsikko isoin kirjaimin.

Hiivin kaupasta ympärilleni katsomatta. Danielille ja Victorialle sellaiset terveiset, että on turha tulla kylään - kahvia en keitä. Ja jos joskus menen naimisiin, niin yhtäkään kuninkaallista en kutsu. Se on aivan varmaa!

Kirjoitan nämä runot retajamasta…  Tämä ensimmäinen on saanut alkunsa unesta. Näin unessa, että joku oli maalannut seinään sanat “Don’t mind us poet” punaisella maalilla.

DON’T MIND US POET

Älä välitä meistä runoilija.

Me vain huojumme tuulessa.

Huojumme

kuin riutuneet hökkelit.

Seinien raosta viheltää viima.

Viima viheltää

emmekä me halua rakentaa

rakentaa

uutta taloa

niin kuin sinä.

 

Älä välitä meistä, runoilija.

Me vain huojumme tuulessa.

Huojumme

kuin kuolleet heinät

viime kesän kuolleet

vailla elämää.

Emmekä halua enää elää

elää enää

uutta kesää

niin kuin sinä.

 

Älä välitä meistä runoilija.

Me vain huojumme tuulessa

huojumme

kuin haurastuneet sivut

tyhjän kirjan sivut

vailla sanoja.

Emmekä halua enää luoda

luoda enää uutta kirjaa

niin kuin sinä.

 

MUSIIKKISI

Musiikkisi soi yössä

Musiikkisi vie minut pilvien taa

ja minä haluan kuulla

yhä uudelleen ja uudelleen

musiikkisi

ja sielusi siinä

Sielusi

tähtien sormien lomassa

sielusi joka solussani

kuin tuhat pientä laivaa

tuhat pientä askelta

 yöstä aamua kohti.

Jan Guilloun kirja “Pahuus” kertoo nuoresta Erikistä, jolle väkivalta on jokapäiväistä. Erik ottaa nöyrästi vastaan isänsä sadistiset rangaistukset, mutta koulun ulkopuolella hän on jengin johtaja ja taitava tappelija.

Ongelmiensa takia Erik lähetetään Stjärnsbergin  sisäoppilaitokseen. Aluksi kaikki näyttääkin hyvältä, ja Erik luulee, että väkivalta ja tappelut ovat taaksejäänyttä elämää.

Pian käykin ilmi, että koulussa vallitsee ns. toverikasvatuksen periaate. Se sallii sen, että vanhemmat oppilaat pahoinpitelevät nuorempiaan ja teettävät näillä epämielyttäviä palveluksia. Jokaisesta poikkipuolisesta sanasta ja niskuroinnista seuraa rangaistus. Pahimmat rangaistukset johtavat sairaalaan paikattavaksi.  Vaikka molemmat silmät olisi hakattu umpeen, ja suusta puuttuisi hampaita, syyksi ilmoitetaan portaissa kaatuminen.

Erik päättää olla nöyrtymättä valtaapitävän Neuvoston edessä ja joutuukin pian Ruutuun. Ruutu on paikka, josta rangaistuksen saaneen “kuuluu” ryömiä ulos itkien ja valittaen. Erik ei kuitenkaan aio ottaa turpiinsa ja alkaa valmistautua tappeluun:

- No niin, Pierre nyt minä tiedän paikan. Tule mennään takaisin huoneeseen niin saat kertoa, miten tämä yleensä tapahtuu.

Pierre melkein itki, kun he kävelivät yhdessä kohti Cassiopeiaa ja huonettaan.

- Helvetti, Erik sinä et tajua mitä he aikovat tehdä.

- Kyllä minä tajuan, mutta en tiedä tarpeeksi. Sinun täytyy kertoa, miten ne kaksi tappelevat, kai sinä olet sen joskus nähnyt.

Pierre kertoi empien ja yksityiskohtia kitsastellen. Aluksi se oli kuin leikkiä. Koko koulu oli paikalla, lauloi loruja ja nauroi. Mutta vähän kerrassaan tappelu kävi kovemmaksi ja ruudusta ulos ryömivät vuotivat aina verta - tai melkein aina.

- Mutta Pierre kiltti, tämä on vakava juttu. Sinun täytyy auttaa minua. Miten ne tappelevat, potkivatko ne, tappelevatko ne nyrkeillä vai kämmensyrjillä, hyökkääkö kumpikin yhtäaikaa vai vuorottelevatko ne jotenkin, tähtäävätkö ne kasvoihin vai vartaloon, potkivatko ne munille? Kerro, tämä on tärkeää Pierre!

He istuivat huoneessaan ja Erik valitsi vaatteita yrittäen samalla nyhtää Pierrestä yksityiskohtia yhden kerrallaan. Pierre ei kuitenkaan kertonut konkreettisesti, hän selitti vain itsepintaisesti tunnekokemusta, mutta luultavasti hän tiesi aivan liian vähän väkivallasta pystyäkseen analysoimaan varsinaista tapahtumaa.

Erik punnitsi jalkapallokenkiä käsissään. Nappulathan voisi leikata pihdeillä poikki, niillä saisi potkuun voimaa ja ne suojaisivat kehräsluuta naarmuntumasta vasten betonialustaa, jos hän jäisi alakynteen.

On inhottavaa ajatella, että koulussa opettajat eivät puutu väkivaltaan. Rehtori suuttuu vasta sitten, kun hänen lautaselleen lentää ruokalassa tappelusta johtuvaa verta. Muuten opettajakunta sulkee silmänsä ja korvansa ja on kuin mitään ei tapahtuisi.

Stjärnsberg on ollut oikeasti olemassa, ja Pahuus on Jan Guilloun omaelämänkerrallinen teos. Olen kuullut, että kyseinen oppilaitos suljettiin pian sen jälkeen kun Pahuus ilmestyi.

Pahuus painui pysyvästi mieleeni. Kirjan loputtua oli takki jotenkin tyhjä. Mietin, mistä tämä sitten johtui. Pahuus pakottaa kohtaamaan ihmisen pimeän puolen. Lukija tempautuu mukaan tapahtumiin. Hänestä tulee tappelujen sivustaseuraaja. Hän jännittää, kuinka Erikin käy - aivan niin kuin koulun oppilaat. Erikiä ei voi sääliä, sillä hän ei todellakaan ole mikään reppana.

Jo kirjan alussa vihasin Erikin isää. Sitten vihasin neuvoksia ja toivoin, että he saisivat turpaansa. Pahuus on siitä ovela kirja, että se saa lukijan kannattamaan ainakin jossain määrin väkivaltaa. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi se on niin vaikuttava lukukokemus. Se kehottaa meitä jokaista katsomaan peiliin. Olemmeko yllyttäjiä, itse kiusaajia vai passiivisia sivusta seuraajia? Antaisimmeko me väkivallan hallita? Voiko väkivalta olla niin turruttavaa, että sen voisi jättää huomioitta ja ajatella, että se suorastaan kuuluisi asiaan? 

Kirjan lopussa Erik saa koulunsa käytyä ja palaa kotiinsa. Erikin isä aikoo jatkaa rangaistuskäytäntöään vanhaan malliin. Mutta kumpi onkaan sillä hetkellä vahvempi?

Tässä pieni runo, nimeltään Kuppi.

“Jokaisella pitäisi olla kuppi,

joka on puoliksi täynnä.

Ja kupissa korva,

josta pitää kiinni.

Ja kupissa makeaa juomaa

kuin elämän parhaat päivät.

Jokaisella pitäisi olla kuppi,

josta voisi tarjota sellaiselle,

jonka kuppi on tyhjä

ja jossa ei ole korvaa.

Jossa on kenties särö,

joka tekee haavan,

ei huuleen vaan sieluun,

viiltää kuin tuhat pientä veistä.